Nyt oli ravistelun paikka ja se ravistelu tuli valokuvan muodossa. Muodossapa hyvinkin, kun oli leuka painettuna alaspäin... :( Minä olen aina väistellyt valokuvausta ja nyt tuli tilanne, että piti välttämättä saada kuvia.

Itse asiassa vartalo toki oli niissä liian tukeva, mutta ei niin mahdoton. Vaatteetkaan ei olleet mitään löysää tai huomaamatonta mallia. Ihan melkein olisin voinut kuvia katsoa, jos ei olisi ilmaantunut moinen kaksoisleuka kuvaan, jota ei kyllä saa peilistäkään sillä tavalla näkymään. Valokuva on armoton!

Eikä pelkkä valokuva. Syyslomaviikko vierähti pitkästi reissussa ja mässäillen. Tällä viikolla on pakko pysyä ruisleipä linjalla, että edes jotenkin kehtaa itsensä kanssa elää. Minkä takia sitä sukulaiset aina innostuukin niin hirveästi ja pöytään ladataan toinen toistaan uskomattomampia herkkuja. Eikö vähempi riittäisi? Taitavat olla sitä mieltä, että meillä eletään niukkuudessa, kun meillä ei ihan samanlaista pöydän notkumisefektiä kahviaikaan ole nähtävissä. Mutta miksi sitä pitää olla niiin montaa eri laatua. Nyyh, sanon minä.

No valitetaan nyt kaikki kerralla, niin ei tarvitse enää tämän jälkeen. Palaan nimittäin armottomasti jokapäiväisiin punnituksiin huomisaamusta alkaen. Siirsin jo puntarinkin sängyn viereen, että kompastun siihen väkisinkin, enkä voi enää itselleni väittää, että en muka muistanut. Joskus on oltava itselleen tiukka. :)

Mutta siis. Laihtumisen viholliset:
-sukulaisten kahvipöydät
-stressi, joka ei ole sitä kivaa laatua
-vähän onneton olo
-harmaus, joka saa jääkaapin valon palamaan